31.10.12

Ou nou, flaneerasin minuutin liikaa


Viimeisin Ruokaräyhä-kolumni otsikolla Toisenlaista elitismiä pohtii samaa, mihin olen viime aikoina törmännyt.

Kolme otetta ystävien kanssa kuukauden sisällä käymistäni keskusteluista.

- Haetko sä punajuuret, mä otan perunat ja kukkakaalin.
- Punajuuri... Miltäs se näyttää..?
- No mä voin ottaa senkin. Ota sä kaksi limeä.
- Lime...?
- Se on se sitruunaa pienempi vihreä, tuolla keskellä.

- Voitko ottaa sun sähkövatkaimen mukaan illalla?
- Ei mulla ole sellaista. Mitä mä sillä tekisin!

- Katsoin Junior Master Chefiä ja joku 11-vuotias poika selitti siinä, miten sitä harmittaa, kun se flaneerasi minuutin liikaa. Mä en edes tässä iässä osaa flaneerata.
- Ihan hyvä, mutta se termi on siis flambeeraus. Flaneeraus tarkoittaa kävelyä.
- No niin. Meni siinäkin sitten pieleen.

Olin huvittunut, mutta olen myös aina iloinen, kun saan opastaa jonkun kaverin kokemaan ruoan parissa uutta. Toisaalta nämä keskustelut muistuttavat kirjoittamaan blogissa selkeästi. Ruoanlaitto tarkoittaa eri ihmisille hieman eri asioita.

Olen varmasti jonkin sortin ruokahifistelijä, mutta en sen takia, että haluaisin päteä veitselläni ja termituntemuksellani. Innostun vain asiasta paljon, ja mielelläni tarjoan omaan ja vieraiden suuhun laadukasta muonaa, jos voi valita. Onhan se myös henkisesti elämänlaatua kohottavaa.

Vaikka blogiin päätyy vähän erityisemmät asiat, hämmästyin äsken, kun kollega totesi ruokani olevan näpertelyä vaativaa. Mietin hetken, kuinkas niin. Eihän hän ole syönyt ruokiani. Ja muistin blogin.

En tosiaan syö retiisihiiriä joka päivä vaan saatan paistaa kunnon pihvin, kiskaista pastan tai syödä pelkkää leipää illalla, kun en jaksa kokata. Pikaruokalatkaan eivät ole vieraita. Kestän niissä sen, että sapuska on mössöä, koska en odota sen olevan enempää.

Jos sen sijaan ruoka, jonka pitäisi olla hyvää perusruokaa, on vääriä lisäaineita täynnä olevaa mautonta vetistä kauraa, turhaudun.

A. W. Yrjänän kolumnissa mainittu hifistelyn sosiaalinen paine kuitenkin huvittaa. Ajattelin seuraavaksi ihan piruuttani tehdä nonparellikermakakun. Noloa, ja ah niin nostalgista.

3.10.12

Kannat kattoon kirjaimellisesti

Naudan tartarpihvi, muikunmätiä, savustetulla ankeriaalla maustettua
smetanaa, rapeaa sipulia ja tuhkaa. Suosikkini.
Yksi tämän vuoden huikeimmista kokemuksista oli Dinner in the Sky -illallinen 48 metrin korkeudessa linnanmäkilaitteessa keikkuen kahden tähden Michelin-kokin tarjoilemana.

Idea lähti, kun katselimme hökötystä elokuussa ystävän kanssa Loisteen terassilta. Totesin, etten uskaltaisi mennä sinne, ja ystävä totesi, että minä uskaltaisin. Vuorokauden päästä istuimme molemmat taivaissa.
 
Työpaikalla kollegat kannustivat illalliseen kertomalla Hesarin toimittajan kokemuksesta. Hän oli kuulemma joutunut maassa kysymään, mitä oli syönyt, sillä oli pelossaan keskittynyt pöytään tarraamiseen.

Hitaasti paistettua merikrottia ja artisokkapyreetä nokkosten,
nuoren valkosipuvinaigretten sekä kantarellien kera.
Siksi päätin itse muistaa kaiken. Ja nauttia. Konseptiin kuului eri laaturavintoloita viikon jokaisena päivänä, ja valitsin niistä meille mielestäni parhaimman.

Daniel Lindeberg, Frantzén/Lindebergin toinen osa, kuvassa oikealla
 
Frantzén/Lindeberg on San Pellegrinon maailman parhaiden ravintoloiden listalla tällä hetkellä kahdeskymmenes. Sillä on kaksi tähteä, ja se on kahtena viime vuotena valittu White Guidessa Ruotsin parhaaksi ravintolaksi.

Alkupalojen maku on edelleen mielessäni, ja tuskin ihan heti pääsen nauttimaan illallista niin kauniissa, ainutlaatuisessa tilanteessa. En ainakaan seurustellen koko aterian huippukokin kanssa.

”French toast” parmesaanin, tryffelin sekä satavuotiaan balsamicon kera
   
Huvittavaa oli se, että herra Lindeberg oli itse todennut lehdessä, että tämä on kuin mikä tahansa ravintola, mutta parmesaani pitää syödä nopeasti, ettei se lennä pois ja aterian ainekset muistaa ottaa mukaan.

Vakiokysymys on ollut, mitä jos haarukka tippuu. Alhaalla oleva alue oli aidattu, joten ei huolta.
Luonnollisesti siis unohdimme jälkiruoan maahan, ja jouduimme laskeutumaan alas ne hakemaan. Ja taas ylös. Kun oli aika lopullisesti palata maan pinnalle, oli tunne, että ei vielä.

Kuohkeaa oolong-vaahtoa, tuoreita, vaahterasiirapissa marinoituja mansikoita ja tomaatteja. Tomaatti toimii jälkiruoassa!
En etukäteen ymmärtänyt, miten hieno tunnelma ylhäällä on. Siellä oli seesteistä ja kaunista, se oli oma jännä maailmansa.

Ei liikennettä, melua, häiriöitä, vain hyvää ruokaa hyvässä seurassa katsellen kattoja ja auringossa kylpevää merta.

Onnistuneen kokemuksen kannalta olennaisinta oli kuitenkin seura.

Kattosuojus olisi kuulemma suojannut hyvin sateelta, mutta ilman oikealla istuneen mieheni rohkaisevaa, kannustavaa asennetta ja koko laiteseurueen iloista tunnelmaa olisin saattanut pelätä hitusen enemmän.

Nyt olin lähinnä innoissani ja jonkin verran jännittynyt. Jännitystä saattoi tosin hieman poistaa matkan varrella tarjoillut G.H.Mummin samppanjat, joita Savoyn sommelier Antti Uusitalo meille esitteli.

Kokonaisuutena ilta oli mielestämme ehdottomasti hintansa väärti.

Suuri kiitos siis loistavalla pöytäseurueelle, josta osan kanssa lähdettiin jatkoillekin.

Ja keittiölle erityiskiitos. Tusen tack för denna fantastiska upplevelse! Skulle aldrig ha anat hur ljuvligt det kan bli. Kanske det blir en resa till Stockholm snart.